Minä

Alla oleva teksti on itseasiassa koulutehtävä minkä olen tehnyt opintojeni ensimmäisenä vuotena. Ajattelin sen olevan hyvä aloitus yhdelle räpiköivistä blogiyrityksistäni. Se tiivistää hyvin ajatukseni maailmasta ja itsestäni. Blogissani tulee olemaan paljon vapaamuotoisia tekstejä, jotka ovat tutkimusmatkoja itseeni, mailmaan ja muihin ihmisiin. Aloitetaan minusta.

On olemassa paljon asioita jotka saavat minulle hyvän mielen. Huomaan hymyileväni ystävieni, kavereiden ja perheen seurassa. Hymy nousee huulille myös kun ympärillä kuuluu hyvää musiikkia ja suussa maistuu pehmeä suklaa. Voisin siis sanoa, että hymyni on kirkkaimmillaan rakkaiden ihmisten seurassa, hyvän ruoan ääressä musiikin soidessa hiljaisesti taustalla.

Tämänkin hymyn saa kuitenkin katoamaan jos nokan eteen tuodaan jokin iso lentävä hyönteinen tai ruvetaan puhumaan kirotuista nukeista. Olen aina hokenut itselleni etten pelkää mitään, mutta kun rupesin pohtimaan, pelkään ainakin noita kahta edellä mainittua. Listaan voi myös lisätä yksin jäämisen. Henkilökohtainen painajaiseni olisi herätä aamulla ja huomata ettei kukaan muu herää siihen aamuun vaan olen yksin.

Turvan tunne on yksi isoimmista asioista joka saa hymyn huulille. Mikäs sen parempi kuin tuntea, ettei mikään voi satuttaa tai mikään paha ei pääse sinun lähelle? Tunnen olevani turvassa kun makaan lämpöisen viltin alla kotisohvalla kynttilöiden tuikkiessa ympärillä ja kissan kehrätessä jalkopäässä tai kun istun samaisella sohvalla ja isoveljeni kinastelevat leikillään ja vanhin lapsista, isosiskoni, istuu vatsani päällä ja nauraa sekopäistä nauruaan.

Uneksiminen on minulle arkipäivää, joskus uneksin jostain todella pienestä, esimerkiksi lasillisesta jääkylmää coca colaa. Sitten on niitä hetkiä kun unelmat vain ottavat siivet alleen ja huomaan uneksivan valkoisesta tiilitalosta joen rannassa, pihamaalla juoksee kolme koiraa törmäillen toisiinsa. Siellä jossain olemme minä ja minun perheeni.

On olemassa paljon asioita, henkilöitä ja tunteita jotka todellakin ovat rakastamisen arvoisia. Rakastan tunnetta joka on koko kehossa kun saa janoisena vettä ja myös sitä kihelmöivää tunnetta mikä kulkee ympäri kehoa kun joku painaa kutittavat sormet vasten kylkeä. Rakastan syömistä, ruuan tekemistä, oikeastaan kaikkea mikä liittyy ruokaan, rakastan olla keittiössä.

Rakastan sitä ajatusta, että joskus minä voin olla vastaus tähän samaiseen kysymykseen.

Rakastan myös sitä tunnetta mitä luottamus tuo tullessaan, voi sanoa mitä vain, voi olla juuri sellainen minkälainen on. Kun luottaa johonkin ihmiseen uskaltaa sanoa hänelle jos nyt ottaa niin paljon päähän, ettei vain yksinkertaisesti jaksa katsoa edes hänen naamaa. Luottamus ei kuitenkaan ole vain sitä, että voin puhua jollekin ihmisille niin, että tiedän etten kuule samaa asiaa pian jonkun muun suusta. Luotan myös itseeni, ainakin aika ajoin. Luotan siihen, että loppupelissä hyvä aina voittaa. Luotan siihen, että kuoleman jälkeen jokin hyvä odottaa meitä.

Niin kauan kuin muistan olen asunut kodissa joka on noin viiden metrin päässä metsästä ja enintään puolen kilometrin päässä vedestä. Pienenä leikin aina luonnossa tai ainakin leikissä oli mukana jotain luonnosta. Vielä tänäkin päivänä rakastan lähteä metsään vain kuuntelemaan ja hengittämään. Vaikka kukaan ihminen ei kuuntelisi niin puut, sammal, juokseva vesi ja sateen kastelemat kivet kuuntelevat, ne eivät tuomitse tai raivoa jos sanon jotain väärin tai teen muita virheitä. Rakastan luontoa ja sitä mitä se meille ihmisille antaa. Kunpa mekin antaisimme luonnolle jotain emmekä vain ottaisi.

Uskonto on aina ollut minulle todella henkilökohtainen asia. Pienenä kuljin seurakunnan leireillä ja jollain tasolla häpesin sitä, pilkkasin muiden kuullen oppitunteja ja olin tahallani äänekäs niillä ettei vahingossakaan kukaan päässyt luulemaan, että kuuntelisin. Nykyään voin kuitenkin sanoa ylpeänä, että olen löytänyt uskon, vaikka lähiaikoina olenkin ollut hieman hukassa oman maailmankuvani kanssa. Kun itse uskoo johonkin, tietää mitä se tekee ihmiselle, eikä sitä enää halua tai edes osaa kyseenalaistaa. Uskonto on minulle läheinen ja rakas asia. Haluan olla ihminen joka hyväksyy kaikkien uskonnot vaikka se ei ihan kohtaisi omaani täysin tai edes himpun vertaa ja onnekseni voin sanoa, että onnistun tavoitteessani lähes jokaisen kohdalla, vielä on parannettavaa, mutta niin on hyvä ollakin.

Kaikki ihmiset tuntuvat löytävän maailmasta kaikista eniten paheksuttavia henkilöitä, tapahtumia ja asioita, eivätkä niinkään kiinnitä huomiota varrelle ripoteltuihin asioihin jotka nostavat ainakin minun sisälläni suurta arvostusta pintaan. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi se, kun näkee jonkun laittavan kirkossa suuren summan kolehtiin tai kun näkee jonkun auttavan huonompi kuntoisen ylitse tien. Arvostettavia asioita etsiessään ei tarvi edes katsoa kovin kauas. Minä arvostan äitiäni, joka on aina kantanut minulle ruuan pöytään ja huolehtinut minulle lämpimät vaatteet päälle. Arvostan sisaruksiani, jotka ovat opettaneet minulle paljon sellaisia taitoja joita tuskin olisin oppinut ilman heitä, olen esimerkiksi oppinut heiltä ettei sillä ole mitään väliä millaisena joku muu sinut näkee vaan sillä millaisena sinä itse näet itsesi ja miten sinä katsot muita. Arvostan jopa itseäni, arvostan sitä etten ole antanut periksi niinä hetkinä kun on tehnyt mieli, arvostan itsessäni sitä, että osaan kehittää osaamistani ja tehdä itsestäni koko ajan parempaa omaa itseäni.

Minä vihaan sitä, etten aina ole sellainen kun toivon itseni olevan, vihaan myös sitä kun joskus vihaan itseäni vaikka minun pitäisi rakastaa itseäni. Vihaan sitä miten ihmiset sulkevat silmänsä pahuudelta ja huutavat sitten silmät kiinni kuinka huonoa heidän elämänsä on, eivätkä siitä huolimatta tee asioille yhtään mitään, eihän se onnellisuus ovesta kävele ja tule syliin.

Vihaan sitä, kun eläimiä ja luontoa pidetään jotenkin toisarvoisena. Mistä kulmasta katsottuna kissan tai hevosen sydämen syke on jotenkin vähäisempää kuin meidän kaksijalkaisten?

Vihaan sitä kun joku syö minun suklaalevyn viimeisen palan.

Miten minä kohtaan elämän? Edellä mainittu kysymys on sellainen jota en ole koskaan pohtinut sen enempää, tuntuu jotenkin oudolta, että elämä pitäisi jotenkin kohdata. Sehän on siinä hetkessä, se ei ole tulevaa, vaan se on jotain jota ehkä pitää jopa itsestäänselvyytenä. Haluaisin kohdata elämän mahdollisuutena, puhtaana kasvupöytänä kaikelle mahtavalle, mutta se ei ole aina niin helppoa kuin ajattelisi. Vastoinkäymiset ovat saaneet elämän tuntumaan miinakentältä jossa kävellessä pitää miettiä tarkkaan joka askeleensa ja jos teet yhdenkin virheen, se on sitten joko siinä tai elät koko loppuelämän rampana väistellen edelleen miinoja.

Kunnioitan elämää. Olen pienestä asti pohtinut miten pienen ihmisen nyrkin kokoinen sydän voi sykkiä elämää tähän samaiseen pieneen ihmeeseen. Olen itkenyt monesti kun kissa on kantanut myyrän taikka oravan ovelle, kyllähän niilläkin on oikeus elää, eikös vaan?

Elämä on minusta jotain niin kaunista, että sitä pitäisi kohdella kuin haurainta antiikkista astiaa.

Voin ehkä jopa sanoa, että odotan kuolemaa. En ole koskaan osannut pelätä sitä, olen vain utelias siitä mitä ihmiselle tapahtuu sen jälkeen, kun elämä maan päällä päättyy. Minusta kuolema on jonkin uuden alku, eikä niinkään kaiken loppu niin kuin todella moni tuntuu ajattelevan. Ainahan se tuntuu pahalta, kun lukee lehdistä traagisista kuolemista, tai kuulee ystävän isovanhemman kuolleen, mutta ajan kuluessa olen todellakin oppinut näkemään sen uuden alkuna. Ensin tulee suru ja sitten pieni helpotus siitä, että nyt hänellä on ainakin hyvä olla, siitä ei ainakaan tarvitse kantaa huolta.

Syntymä on yksi elämän suurimmista ihmeistä, se on ehkä klisee, mutta aivan paikkaansa pitävä. Pienet sormet joissa veri sykkii puristuvat tiukasti pikkurillin ympärille ja pienet tuikkivat silmät katselevat hämmästellen. Miten jotain niin pientä ja kaunista voisi olla rakastamatta?

Kohtelen jokaista ihmistä niin kuin ihmiselle kuuluu, riippumatta siitä minkä värinen hänen ihonsa on, minkä ikäinen on tai onko hänellä jokin vamma. Pakkohan se on myöntää, että ennakkoluulot puskevat pintaan pakostakin joskus, mutta lähes poikkeuksetta ne katoavat kohdattua ihmisen.

Elämä pelottaa, kiehtoo ja saa rakastamaan sitä itseään.